Tuotantonurmet

Nurmen viljely

Nurmiviljelyä ohjaavana ajatuksena tulisi olla kasvuston käyttötarkoitus. Rehunurmien tavoitteena on ruokkia eläimiä. Niinpä viljeltävien kasvien tai viljeltävän seoksen valintaa tulisi suunnitella lähtökohtaisesti rehua käyttävien eläimien tarpeiden pohjalta. Toisen ulottuvuuden seoksen tai käytettävien kasvien valintaan muodostaa viljeltävien peltojen laatu ja kolmannen viljelyvyöhyke, jolla viljeltävät pellot sijaitsevat.

Nurmiseosten käyttö viljelyssä yhden nurmikasvin sijaan voi tuoda sekä viljelyyn että eläinten ruokintaan etuja. Panostaminen yhteen kasviin on rehuntuotannon kannalta riskialttiimpaa ääriolosuhteissa, mutta myös monilajisuus voi tuoda haasteita. Se voi vaikuttaa esimerkiksi parhaan korjuuhetken valintaan riippuen siitä, mikä kasvilaji milläkin lohkolla on vallitsevana sadonkorjuuhetkellä.

Monipuolista seosta käytettäessä seosnurmen sato on korkeampi kuin puhdaskasvustona kasvatettujen lajien. Lisäksi seoskasvuston sato on korkeampi kuin siinä käytetyn parhaimman kasvin sato yksinään. Tämä johtuu pääosin siitä, että eri kasveilla on erilaiset ekolokerot. Intensiivisessä nurmituotannossa toiminnallisten ryhmien, kuten typensitojien ja heinien, merkitys on kuitenkin monilajisuutta suurempi. Tällöin maan resurssit tulevat paremmin hyödynnetyiksi. Lisäksi lajien välillä on positiivisia vaikutuksia, jolloin ne voivat kirittää toisiaan parempaan kasvuun.(1)

Kuva 20. Nurmen monilajisuus tuottaa lukuisia hyötyjä. Kuva: Soja Sädeharju.

Seosta suunniteltaessa pitää kasvilajien sopia kasvurytmiltään yhteen, jotta korjuuajan määritykseen ei tule suuria ongelmia. Lisäksi tulee ottaa huomioon, että laidunnuksessa eläimet pääsevät valitsemaan itselleen mieluisimmat kasvit, jolloin laidunnurmista voi tulla epätasaisia. Seoksen kasvilajivalinnalla mahdollistetaan korjattavalle rehulle hyvä sato joka korjuukerralla. Lisäksi hyvä seos mahdollistaa ruokintaan hyvät ravintoarvot, jolloin saadaan kustannussäästöjä, kun täydennysrehuja ei tarvita niin paljon.

Taulukko 1. Heinäkasvien ominaisuuksia

Taulukko 2. Nurmipalkokasvien ominaisuuksia

Seosesimerkkejä:

Kuva 21. Erilaisia siemenseosesimerkkejä.

Seoksia voi ostaa valmiina tai sekoittaa niitä itse. Monipuolisen seoksen voi tehdä myös sekoittamalla erilaisia valmiita seoksia keskenään. Mitä pohjoisemmille viljelyvyöhykkeille mennään, sitä enemmän joudutaan huomioimaan seoksen eri lajien talvenkestävyys. Aivan pohjoisimmassa Suomessa turvallisia lajeja ovat timotei, nurminata ja puna-apila.(2)

Lajit ja lajikkeet valitaan käyttötarkoituksen mukaan yleensä joko laidunnukseen tai 2–3 niittoon soveltuviksi.

Nurmien hiilen sidonta

Suomessa viljeltävät nurmet ovat pääsääntöisesti monivuotisia. Monivuotisilla nurmilla juuristo voi toimia merkittävänä hiilisyötteenä kivennäismailla. Euroopan tiedeakatemia on linjannut nurmiviljelyn tärkeäksi hiilensitomisen keinoksi, koska monivuotisten nurmien on todettu ylläpitävän maan hiilivarantoja yksivuotisia paremmin.(3–5)

Nurmiviljelyn hiilensidonta perustuu suurelta osin monivuotisuuteen. Sen ansiosta myös juuristo on pitkäikäisempi ja hajoaa hitaammin. Monivuotisia nurmia ei myöskään muokata yhtä usein kuin lyhyitä nurmikiertoja. Viljeltäessä nurmia hiilensidontatarkoituksessa on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mitä kasveja nurmissa viljellään.

Syväjuuriset kasvit ovat hyviä hiilensitojia. Hiilensidonnan kannalta on tärkeää myös se, että nurmiseoksissa viljellään heinäkasvien lisäksi nurmipalkokasveja.

Viljellyn kasvin täytyy olla viljelyvarma. Lisähyötyä saadaan, kun viljelyvarmoista kasveista valitaan runsas- ja syväjuurisia lajeja. Suomen olosuhteissa tämä tarkoittaa pohjoisen tyypin ruokonadan ja puna-apilan, ja joissain tapauksissa myös mailasten lisäämistä seokseen. Erikoisempien lajien menestyminen seoksissa on epävarmaa, eikä pohjoisista oloista ole tutkimusnäyttöä parantuneesta hiilensidonnasta. Tätä tutkitaan parhaillaan.(6,7)

Nurmisadot alenevat nurmen ikääntyessä. Satotason lasku johtuu talvituhoista, rikkaruohottumisesta, maan ravinnevarojen ehtymisestä muokkauskerroksessa sekä juuristo- ja lehtitaudeista. Tämän vuoksi nurmet uudistetaan Suomessa 3–5 vuoden välein.(2)

Kyntö vapauttaa maahan juuristossa sitoutunutta hiiltä kiihdyttämällä mikrobitoimintaa. Yhtenä meneillään olevan tutkimuksen kohteena onkin selvittää, kuinka usein nurmi tulisi uudistaa, jotta löydetään tasapaino elinvoimaisen sadontuottokyvyn ja hiilensidonnan välille. Nurmen lopettaminen pysäyttää yhteytyksen ja sitä kautta hiilen sitoutuminen kasvibiomassaan loppuu. Lähtökohtaisesti tämä kääntää ekosysteemin aina hiilen lähteeksi. Se, miten iso merkitys kynnöllä on pohjoisessa ilmastossa nurmikierron hiilitaseelle, on niin ikään vielä tutkimusvaiheessa.(8,9)

Niittokorkeus ja hiilensidonta

Katso videolta nurmen niittoa kahdelle eri korkeudelle Qvidjan kartanolla kesällä 2020 (01:05).

Kuva 22. Hiilidioksidivirrat Qvidjan nurmipellolla. Kesällä 2018 (vasemmanpuoleinen käyrä) ensimmäisen niiton jälkeen pelto oli pitkään hiilen lähde, jolloin nettovaihto oli positiivinen eli hiilivirta maasta ilmakehän suuntaan. Niitto tehtiin lyhyeen, 6cm sänkeen. Oikealla taas voidaan nähdä, kuinka vuoden 2019 niiton jälkeen nurmi lähti heti hyvin palautumaan. Tuolloin niittokorkeus oli nostettu 15 senttiin. Niiton jälkeisessä yhteyttämisessä on merkittävä ero näiden vuosien välillä, ja parhaiten sen näkee tummanvihreästä alueesta. Kuva: Laura Heimsch, Ilmatieteen laitos.

Tutkimuksella on voitu todeta niittokorkeuden vaikuttavan juuriston määrään heti sadonkorjuun jälkeen. Pidemmän sängen edullisuus hiilivaraston kasvattamisessa perustuu yhteytykseen, joka jatkuu katkeamatta niiton jälkeen sekä nurmen sängen tuottamaan lisääntyneeseen hiilisyötteeseen.

Lue lisää Qvidjan kartanon nurmipelloilla tehtävästä tutkimuksesta Carbon Actionin blogista: Ei mitä, vaan miten – Niittokorkeus.

Turvemaiden viljely on hiilensidonnan kannalta ongelmallista. Turvemaat vapauttavat hiiltä maaperästä ilmaan viljelytoimien myötä. Vaikka nurmi sitoo hiiltä, näyttää nykytutkimuksen valossa siltä, että turvepellot vapauttavat enemmän hiiltä kuin mitä kasvava nurmi pystyy sitomaan. Turvemaiden viljelyssä olisi kuitenkin tärkeää huomata, että nurmella voidaan minimoida turvepeltojen hiilipäästöt.(10)

Monilajisen nurmen perustaminen

Hyviä nurmisatoja saadaan pelloilta, joiden kasvukunto, ravinnetilanne, pH ja vesitalous ovat kunnossa. Vanha käsitys nurmesta vaatimattomana kasvina on edelleen vallalla, ja toki sitä voidaan huonoillakin pelloilla viljellä, mutta huippusadot nurmesta edellyttävät pellolta samaa kasvukuntoa kuin vaativimmillakin kasveilla.

Yleisimpien heinä- ja nurmipalkokasvien kuvaukset sekä kuvalliset tunnistusohjeet löydät ProAgria Länsi-Suomen kokoamasta Nurmioppaasta.

Nurmen perustamisella luodaan pohja tuleville satovuosille ja siksi siihen kannattaa panostaa. Perustamisen tavoitteena tulee olla tasaisen kasvuston aikaansaaminen ja siten hyvä pohja tuleville sadonkorjuukerroille. Perustamisessa tulleita virheitä on monesti vaikea tai jopa mahdoton korjata ilman nurmen uudistamista.

Nurmen perustamisvuoden tavoitteena tulee olla tiheä, elinvoimainen, puhdas ja talveen valmistautunut, karaistunut kasvusto.

Ensimmäisenä talvena nurmikasvustoa voivat uhata niin talvituhosienet, rouste, jääpolte kuin seisova vesikin. Nurmen perustamisessa ei kyse ole pelkästään onnistuneesta siemenen levittämisestä peltoon, vaan sellaisesta sarjasta toimenpiteitä, joilla luodaan mahdollisimman hyvät ja suotuisat olosuhteet kylvetyille kasveille, ja epäsuotuisat olosuhteet niitä tuhoaville tekijöille.

Vanhan nurmen lopetuksen ja uuden nurmen perustamisen välisenä ajanjaksona voidaan pellossa tehdä peruskunnostustoimenpiteitä. Tänä aikana toteutetaan tarvittavat kalkitukset, ojien kunnostukset sekä mahdolliset pellon pinnanmuotoilut. Uuden nurmen perustamisen yhteydessä kannattaa pellosta tehdä viljavuustutkimus, jotta kalkitukset ja lannoitukset kohdistuvat oikein tulevina satovuosina. Perustamisen yhteydessä välivuosina kannattaa kiinnittää huomio myös rikkojen torjuntaan, on kyseessä sitten luomutila tai tavanomainen tila. Tähtäin tulee kummassakin tapauksessa olla puhtaan, rikoista vapaan nurmikasvuston aikaansaamisessa.

Nurmen perustaminen suojakasviin

Nurmi perustetaan edelleenkin useimmiten suojakasviin. Yleisimmin suojakasvina käytetään viljaa, mutta myös hernettä tai virnaa, sekä näiden kasvien erilaisia seoksia. Suojakasvia käytettäessä on kuitenkin varmistuttava siitä, että se ei varjosta perustettavaa nurmea liikaa. Sopivan kylvötiheyden löytäminen voi olla haasteellista. Pahimmillaan liian tiheä suojakasvusto voi estää nurmen perustumisen suurelta osin tai kokonaan. Ylitiheä suojakasvi varjostaa perustettavaa nurmea ja lakoutuu helposti, jolloin myös sen korjuu viivästyy.(2)

Suojakasvikasvusto korjataan yhä useammin kokoviljasäilörehuna lisääntyneen aperuokinnan vuoksi. Eteläisessä Suomessa aikaisin kylvetystä suojaviljanurmesta voidaan korjata kesän aikana yksi kokoviljasäilörehusato ja yksi nurmisato. Tällöin kokoviljasäilörehun korjuun jälkeen voidaan mahdollisia nurmen tiheyden puutteita korjata täydennyskylvöllä, jotta saadaan aikaiseksi täystiheä kasvusto tulevaan talveen.

Suojaviljaa käytettäessä tulisi kylvötiheyttä vähentää normaaliin viljakasvustoon verrattuna 25–30 prosenttia, sillä tätä suuremmalla vähennyksellä rikkojen aiheuttama paine voi lisääntyä. Sopiva kylvötiheys kauralla ja ohralla on 350–375 itävää jyvää/m² ja vehnällä 490–520 itävää jyvää/m². Mikäli viljasta tehdään kokoviljasäilörehua, voidaan kylvötiheytenä käyttää 90 prosenttia täydestä kylvötiheydestä.

Jos kyseessä on viljojen seos, voidaan edellä mainittuja tiheyksiä käyttää ohjenuorana, mutta lisättäessä hernettä tai virnoja tai molempia, tarkan kylvötiheyden määrittäminen on vaikeampaa.

Käytettäessä palkoviljoja seoksissa, on huomioitava niiden lakoriski ja jälkikasvukyky. Vihantaherne ja virnat tukeutuvat seoksen viljoihin, härkäpapu sen sijaan toimii itsekin tukikasvina. Herneellä ja härkäpavulla ei ole jälkikasvukykyä, kun taas virnojen jälkikasvu on hyvä, jos ne korjataan aikaisin, viimeistään kukinnan alkaessa. Tämä voi johtaa monivuotisten nurmikasvien voimakkaaseen varjostumiseen. Myöhemmin, kun virna on täydessä kukassa, jälkikasvu on heikkoa ja nurmikasvit saavat paremmin tilaa talveen varautumiseen.

Ohraa on pidetty puitavaa viljaa käytettäessä hyvänä suojakasvina sen aikaisuuden vuoksi. Lyhyempikortisilla ohralajikkeilla ongelmaksi saattaa muodostua monilajinurmiseoksissa olevien apiloiden voimakas kasvu. Tämä voi pahimmillaan johtaa siihen, että ohrakasvusto jää nurmikasvuston alle. Tällöin ohra on erittäin hankalaa puida ja monessa tapauksessa päädytäänkin korjaamaan kasvusto säilörehuksi. Nurmisiemen voidaan kylvää myös suojaviljan ollessa jo oraalla rikkakasviäestykseen tai jyräykseen yhdistettynä. Läpikasvun riski on vähäisempi, mutta kuivina kesinä itäminen voi siirtyä liian myöhäiseen ajankohtaan.

Kauran ja vehnän heikkoutena on pidetty myöhäisempää puintiajankohtaa, minkä vuoksi aika nurmen vahvistumiseen talvea varten jää lyhyemmäksi. Kaura voi lisäksi liian suurella siemenmäärällä kylvettäessä varjostaa nurmea voimakkaasti, jolloin siitä tulee harva.

Nurmen perustaminen ilman suojakasvia

Nurmikasvusto voidaan perustaa myös ilman suojakasvia. Tällöin kylvö voidaan tehdä monessa kohtaa kasvukautta. Yleisesti ottaen nurmi tulisi kylvää ennen elokuun loppua eteläisessä Suomessa ja pohjoisemmassa Suomessa elokuun alkupuolella, jotta nurmi ehtii valmistautua tulevaa talvea varten. Apiloita ja mailasia ei suositella kylvettäväksi syyskesällä niiden heikon talvenkestävyyden takia. Ilmastonmuutoksen myötä kylvö edellä mainittuja ajankohtia myöhemminkin voi onnistua aivan hyvin, mutta riski talvituhoihin kasvaa merkittävästi.

Aikaisin keväällä ja ilman suojakasvia perustettavan nurmen uhkina ovat kevätkuivuus, poutivat maat sekä toisaalta rankkasateet ja niiden myötä pinnan liettyminen. Ilman suojakasvia perustettaessa ongelmaksi saattavat muodostua myös keväiset rikkakasvit. Rikkojen torjunta voidaan tehdä niittämällä heinien ollessa 2–3-lehtiasteella tai kemiallisesti.

Rikkatorjunta voidaan tehdä myös puhdistusniitolla rikkojen ollessa noin 20–30 sentin mittaisia. Niitto suoritetaan siten, että terä kulkee nurmikasvien latvojen yläpuolella. Keväällä itävät rikat eivät pääosin enää verso vaan ne kuihtuvat. Nurmi saa tässä vaiheessa valoa ja kiihdyttää kasvuaan niin, että uusille rikoille ei jää enää kasvutilaa. Torjunta-aineita käytettäessä pitää kiinnittää erityistä huomiota niiden varoaikoihin sekä soveltuvuuteen seoksessa olevien nurmipalkokasvien käsittelyyn.

Kylvötapa ja kylvösyvyys

Nurmisiemen tulisi kylvää melko lähelle maanpintaa. Pieni siemen ei pysty kasvattamaan sirkkalehteä syvältä pinnan alta, ja tällöin kasviyksilö kuolee jo ennen maanpinnalle pääsyä. Mikäli siemen jää pellon pintaan, voi itäminen viivästyä kuivissa olosuhteissa hyvinkin pitkään. Pahimmassa tapauksessa siemen pystyy itämään, mutta pitkän kuivan jakson aikana kasvilta loppuu vesi ja se kuihtuu pois. Monilajisia seoksia kylvettäessä tulisi siemenen kylvösyvyys määrittää seoksen pienimmän siemenen koon mukaan.

Kuva 23. Nurmisiemenen koko vaikuttaa kylvösyvyyteen. Mitä suurempi siemen, sitä syvempään sen voi kylvää.

Nurmisiementen kylvössä on käytössä kaksi erillistä tapaa, rivikylvö tai hajakylvö. Rivikylvö voidaan tehdä joko viljankylvökoneella tai piensiemenien kylvöön tarkoitetulla koneella. Molempiin saa erilaisia vannastyyppejä. Vantaiden painotus pitää erikseen säätää piensiemeniä varten ja tarvittaessa voidaan pelto jyrätä jo ennen nurmen kylvöä.

Piensiemenkylvökoneen riviväli on puolet kapeampi kuin viljankylvökoneen ja siemensäiliön koko on usein selvästi pienempi. Kumpaakin konetta voidaan käyttää sekä nurmien perustamiseen että täydennyskylvöön, joskin konekohtaisia poikkeuksia on olemassa.

Rivikylvössä hyvin muokattuun kevyeen maahan voi siemen mennä liian syvään, jolloin itäminen saattaa kärsiä huomattavasti. Rivikylvössä siemenrivien väliin jää tyhjä alue, joka ei Suomessa käytössä olevilla nurmikasveilla täyty nurmivuosien aikana. Nämä välit ovat otollisia rikkakasvien lisääntymiselle. Tasainen, noin 7 cm välille tehty rivikylvös tuottaa tasaisen kasvuston, jossa rikoille jää vain vähän tilaa. Suuremmalla rivivälillä viljelytoimien aiheuttama rivien katkeilu synnyttää helposti melko suuria 20–40 sentin aukkoja, joihin rikat helposti iskevät.

Hajakylvöä voidaan tehdä joko erillisellä kylvölaitteella tai viljankylvökoneeseen asennetulla piensiemenlaatikolla. Piensiemenlaatikoissa siemen ohjataan putkilla vannasrivistön väliin. Yleisen käsityksen vastaisesti putkien kautta kylvetty siemen jää usein myös riveihin. Tätä ilmiötä voidaan poistaa putkien päihin asennettavilla hajotuslevyillä, jolloin siemen levittyy peltoon tasaisemmin.

Hajalle kylvävät kylvökoneet ovat useimmiten haraavia ja niissä siemen kylvetään puhallinavusteisesti harojen väliin. Näitä koneita markkinoidaan täydennyskylvökoneina, mutta ne soveltuvat myös nurmen perustamiseen. Haraavilla koneilla saadaan piensiemen mullattua kevyesti maan pintaan ja näin tehostettua siemenen itämistä.

Kaikilla kylvötavoilla on suositeltavaa jyrätä pelto kylvön jälkeen, jolloin piensiementen maakosketus saadaan varmistettua.

Hajakylvöä voi lähestyä sekä perustamisen että täydennyskylvön näkökulmasta. Hajakylvö saattaa sopia hyvin tiloille, joilla lannan levitys ja muut viljelytoimet rikkovat nurmirivejä ja synnyttävät aukkoja rikkaruohoille.(2)

Jyräys on hyvä suorittaa kylvön jälkeen aina, kun se on mahdollista. Tällöin pintaan tai pinnan lähelle kylvetyt siemenet saadaan kosketuksiin mullan kanssa ja mahdollisesti pinnassa olevat pienet kivet painettua maan pintaan. Jyräys varmistaa siemenen kosteuden saannin ja edistää siten orastumista.

Katso video: Riitta Lehtinen kertoo hajakylvöstä (01:33).

Kuva 24. Periaatekuva riviin kylvöstä ja hajakylvöstä. Kummassakin ruudussa on kylvetty sama määrä siemeniä neliömetrille. Rivikylvö jättää aukkoja peltoon rikkakasveille jo kylvövaiheessa.

Kuva 25. Riviin kylvetty nurmi (vas.), johon on jäänyt aukkoja ja hajakylvetty nurmi (oik.). Kuvat: Jarkko Storberg.

Täydennyskylvö

Täystiheä nurmi tuottaa parhaiten ja sisältää mahdollisimman vähän rikkakasveja. Täydennyskylvön merkitys onkin enemmän rikkaruohottumisen torjunnassa ja sadon laadun parantamisessa kuin satomäärän lisäämisessä. Nurmet harvenevat satovuosiensa myötä. Talvet saattavat verottaa kasvien tiheyttä varsin rankasti, mutta myös erittäin kuiva kesä voi verottaa matalajuurisia kasveja.

Kun aukkoja syntyy, olisi niiden rikkaruohottuminen estettävä. Jos rikat eivät pääse kilpailemaan valosta ja ravinteista, voi timoteivaltainen nurmikasvusto kompensoida osan satomenetyksestä kasvamalla lisää korkeutta. Keväinen täydennyskylvö voi myös auttaa, jos kylvökselle jää riittävästi aikaa vahvistua ennen kuin vanha kasvusto alkaa varjostaa liikaa. Jos rikkaruohot ovat jo päässeet valtaamaan aukot, voi rikkaruiskutus jopa vähentää satoa, vaikka rehun sulavuus, kivennäiskoostumus tai muut laadulliset ominaisuudet usein paranevat.(2)

Täydennyskylvöllä voidaan paikata sekä nurmen tiheyden puutteita, että täydentää monilajisesta seoksesta hävinneitä lyhytkestoisempia kasvilajeja. Kylvömäärät voivat vaihdella 7–15 kilon välillä. Täydennyskylvössä siemen tulisi kylvää siten, että se saa maakosketuksen ja lisäksi kosteutta itääkseen. Vanhojen nurmien pinnassa voi olla sammalkerros tai kasvijätteitä niin paljon, että pelkästään pellon pintaan viskattu siemen ei voi itää, kun sillä ei ole maakosketusta. Siksi ennen täydennyskylvöä on tarkistettava pellon pinta ja harkittava olemassa olevan kaluston soveltuvuutta täydentämiseen.(11)

Ajankohta

Täydennyskylvöä voidaan tehdä monessa kohtaa kasvukautta. Mikäli kylvö tehdään keväällä, tulisi se suorittaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Heti lumien sulamisen jälkeen pintaan levitetty siemen saattaa itää hyvin. Tällöin siemenet levitetään joko käsikäyttöisellä pienellä kylvökoneella tai mönkijän päällä olevalla keskipakolevittimellä. Kun pelto kantaa kevyttä, paripyörillä varustettua traktoria, on kylvöyksiköllä varustettu rikkaäes oivallinen täydennyskylvöön. Pellon kantavuuden parantuessa kiekkovannas- tai suorakylvökone saattaa siemenet hyvään kosketukseen maan kanssa.

Alkukesällä nurmien kasvu on hyvin nopeaa ja siksi täydennyskylvetty nurmi voi tukahtua nopeasti kasvavan vanhan nurmen alle. Myöhemmin kesällä kasvunopeus hidastuu ja täydennyskylvö voi onnistua paremmin.

Loppukesästä tehtävällä täydennyskylvöllä voidaan päästä hyvin tuloksiin varsinkin alueilla, joilla keväällä on todennäköisesti kuivaa. Syksyä kohden mentäessä sateiden todennäköisyys kasvaa ja haihdunta vähenee. Täydennyskylvön ajankohdan mennessä myöhäisempään syksyyn tulee uusien kasviyksilöiden talvehtiminen epävarmemmaksi. Apilat tulisi aina kylvää ennen kesän puoliväliä. Mailasia ei kannata täydennyskylvää mailaspitoiseen kasvustoon lainkaan niiden autotoksisen ominaisuuden vuoksi. Sinimailanen tuottaa kemiallisia yhdisteitä, jotka tuhoavat oman kasvilajin uudet yksilöt. Täydennyskylvö saattaa onnistua perustamisvuoden aikana, mutta myöhempinä vuosina epäonnistuminen on jo lähes varma.(12)

Nurmikasvuston päättäminen

Nurmikasvusto ei Suomen oloissa ole ikuinen. Suotuisemmissa ilmasto-olosuhteissa nurmet voivat olla hyvinkin pysyväisluontoisia ja kuitenkin sadontuottokyvyltään hyviä. Britteinsaarilla nurmikierron pituus saattaa usein olla kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen sadontuottokyvyn silti kärsimättä. Suomen olosuhteissa hyvätuottoisen nurmen sadontuottokyky vähenee vuosittain. Sadontuottokykyä alentavat nurmen tiheyden väheneminen ja rikkakasvien lisääntyminen. Talvituhot sekä kesän kuivuusjaksot verottavat nurmen tiheyttä ja luovat samalla tilaa rikkakasveille.

Nurmia uusitaan yleensä 3–5 vuoden välein, mutta tässä on suuria alueellisia eroja. Nurmikasvuston päättäminen tehdään yleisesti tuhoamalla vanha kasvusto ja kyntämällä kasvimassa peltoon syksyllä. Aina ei ole välttämätöntä käyttää torjunta-aineita, mutta tällöin nurmen lopetus on tehtävä huolellisella kynnöllä. Kyntö vähentää olennaisesti esimerkiksi juolavehnän esiintyvyyttä seuraavana vuonna ja multaa tehokkaasti maanpäällisen kasvimassan. Kynnön yhteydessä voidaan toteuttaa myös kuivalannan levitys, jolloin esimerkiksi lannan hajuhaitat saadaan minimoitua. Kynnöllä on tärkeä merkitys seuraavan nurmikierron kasvualustan perustamisessa, mutta toisaalta se taas vapauttaa maan hiilivarastoa ja lisää ravinnepäästöjä vesistöön, joten paras mahdollinen muokkaustapa se ei ole. Kyntö luo mahdollisuuden pellon pinnan muotoilulle ja mahdollistaa kuivalannan ja kalkin huolellisen sekoituksen kyntökerrokseen.

Nurmen päättämistä kevytmuokkaamalla on käsitelty Luvun 8 Minimoi häirintä, kappaleessa I. Maanmuokkauksen minimointi.

Niitto

Nurmet niitetään Suomessa yleisesti 1–3 kertaa kasvukaudessa, mutta joillain tiloilla jopa neljä kertaa. Niittokertojen lukumäärä riippuu tilojen maantieteellisestä sijainnista sekä nurmen käyttötarkoituksesta. Niittojen määrään vaikuttaa olennaisesti myös nurmen käyttötarkoitus.

Eteläisessä Suomessa säilörehunurmet niitetään yleisesti kolme ja pohjoisemmassa kaksi kertaa. Ilmaston lämmetessä kolmen niittokerran viljelyn raja on vuosi vuodelta siirtynyt pohjoista kohden. Siellä, missä nurmet niitettiin 1980-luvulla kahdesti, niitetään ne nyt kolmesti kasvukaudessa.

Nurmen juuristosta osa kuolee niiton jälkeen. Niittokorkeudella on todettu olevan vaikutusta juuriston kuolleisuuteen, sillä korkeampi sänki säilyttää enemmän juuristoa kuin matalaan niitetty kasvusto. Viherlannoitusnurmessa niittokorkeus voisi olla n. 50 prosenttia kasvuston pituudesta. Tällöin juuristo ei merkittävästi vähene, vaikka kasvusto niitetään.

Kuva 26. Niittokorkeutta nostamalla voidaan saavuttaa hyötyjä hiilensidonnassa. Myös kasvuunlähtö on nopeampaa kuin lyhyemmäksi niitetyllä nurmella. Kuvassa Qvidjan tilan Carbon Action -koelohko, jolla niittokorkeuksina 15 cm ja 6 cm. Kuva: Soja Sädeharju.

Pitkällä, noin 10–15 sentin sängellä on todettu olevan positiivisia vaikutuksia rehunurmen uudelleen kasvuun. Kuivissa olosuhteissa nurmella on parempi mahdollisuus aloittaa uusi kasvu, jos sänki on jätetty mahdollisimman pitkäksi. Pidempi sänki aloittaa yhteyttämisen nopeammin kuin lyhyt sänki. Lisäksi pidemmällä sängellä epäpuhtauksien kulkeutuminen rehuun vähentyy olennaisesti. Kasvuston alaosat sisältävät paljon kortta, joten rehun määrä ei pienene olennaisesti, ja nopea kasvuun lähtö tasapainottaa rehun kokonaismäärää.

Sadon mittaaminen

Teknologian kehittyessä erilaiset satokartat, satelliitti- ja dronekuvat ovat helpottaneet sadon lohkokohtaista mittausta. Perinteisesti nurmen hehtaarisatojen mittaamiseksi on käytetty kuutiointia, paalimäärää, kuormalukua, energia-arvoa (MJ) sekä kuiva-ainetta kg/ha. Sadon ilmoittaminen kuiva-aineena on kuitenkin yksi vakiintuneimmista tavoista sadon määrän mittaamiseen.

Kuiva-ainesadon määrittämiseksi tarvitaan rehun tuorepaino ja kuiva-ainepitoisuus. Tuorepaino voidaan mitata kuormista tai paalista vaa'alla. Toinen tapa tuorepainon laskemiseen on mitata varaston tilavuus ja määrittää rehun kuutiopaino punnitsemalla rehukakkuja eri kohdista varastoa. Epätarkemmassa tavassa kuutiopainon voi määrittää myös erilaisista taulukoista rehun kosteuden ja eräiden muiden muuttujien avulla.

Kuiva-ainepitoisuuden määrittämiseen tapahtuu pääasiassa laboratoriossa, vaikka myös erilaisiin kotikuivatusmenetelmiin löytyy ohjeita.(2)

Nykypäivän tiloilla on vielä melko vähän punnituskalustoa, jolla voidaan määrittää ajoneuvoyhdistelmän paino, mutta käytäntö on yleistymässä. Vaikka tilalla on käytössä ajoneuvovaaka, ei rehunteon kannalta ole mielekästä punnita jokaista rehukasalle ajavaa ajoneuvoa. Tällöin voidaan punnita esimerkiksi joka kymmenes kuorma ja määrittää kasaan ajettu rehumäärä sen perusteella.

Valmiista rehusäilöstä voidaan määrittää myös sen sisältämä kuiva-aineen määrä. Rehukasasta voidaan mitata sen tilavuus metrimitalla ja kertolaskulla. Rehukasan kuutiopainon määritys on sen sijaan ongelmallisempaa. Kuutiopaino voidaan määrittää esimerkiksi rehuleikkurin paakusta punnitsemalla se vaikka apevaunussa. Tällöin pitää kuitenkin mitata paakun koko. Mittauksia tulee tehdä useammasta kohtaa rehusäilöä, koska pohjalla kuutiopaino on toinen kuin kasan pinnassa. Kostean rehun määrä saadaan siis kertomalla kuutiopaino kuutioiden määrällä.

Kuiva-aineen pitoisuus rehussa voidaan todeta myös laboratoriossa, jolloin rehunäytteen tuloksen saaminen kestää muutaman päivän. Mahdollista on myös määrittää kuutiopaino kotikonstein kuivaamalla rehuerä esimerkiksi uunissa. Tällöin punnitaan sekä lähtöpaino että kuivan aineen paino. Tarkka vaaka on tässä vaiheessa tärkeä, ja menetelmä vaatii myös tekijältään sekä aikaa että tarkkuutta. Tilatasolla luotettavia tuloksia antavia pikamittareita on vähän tarjolla ja niiden ostohinta on verrattain korkea.

Case study

Rehukasan tilavuuden laskenta

Kuva 27. Erimuotoisten rehuvarastojen tilavuuden laskenta.

Rehukasan tilavuuden laskenta tapahtuu seuraavasti:

pituus (m) x leveys (m) x korkeus (m) = tilavuus (m³)

Rehumäärän laskentaesimerkki: siilon koko 40 m, leveys 9 m ja korkeus 2,8 m

=> rehua 40 m x 9 m x 2,8 m = 1008 m³

Kuiva-aineen (ka) määritys: esim. 100 g valmista rehua uuniin (100 astetta) kuivatetaan 1–2 h, käännellään välissä, punnitaan kuivan rehun paino. Jos kuiva rehu painaa esim. 38 g, lasketaan kuiva-ainepitoisuus 38 g/100 g = 0,38 = 38 %

Kuutiopaino selvitetään seuraavasti:

kakun paino (kg) / rehukakun tilavuus (m³) = kuutiopaino (kg/m³)

Kuutiopaino paakussa esim. 670 kg/m³ ja kuiva-ainepitoisuus 38 %

=> rehua kasassa 1008 m³ x 670 kg/m³ x 0,38 = 256 636 kg ka

Hiiltä sitova laidunnus

Laidunnuskäytännöillä voidaan sitoa hiiltä maahan. Tutkimuksissa korkeimmat hiilensidontamäärät on saatu tilanteeseen sopeutetulla kiertolaidunnusjärjestelmällä, jolle on englannin kielessä monta eri nimeä: adaptive multipaddock grazing (AMP), holistic planned grazing (HPG), tai management intensive grazing (MIG). Termien käyttö ei ole vielä vakiintunutta, ja eri maissa käytössä olevissa termistöissä on eroja. Esimerkiksi suomen kieleen tullut rotaatiolaidunnus ei vastaa täysin englanninkielistä rotational grazing -termiä. Näiden kaikkien termien takana on kuitenkin laidunnusmenetelmiä, joihin kuuluvat lyhyet laidunjaksot ja niiden välissä kasvien palautumiselle riittävän pitkät lepojaksot.

Tutustu Jyri-Pekka Lemettisen kokemuksiin hiilensidonnasta ja laidunnuksesta katsomalla video Jokinotkon karjatilalta (1:05).

Kuva 28. Neljä erilaista laidunnusjärjestelmää, joissa eläintiheys on sama, mutta laidunnuksen rytmitys eri. Kuva lähteen 13 mukaan.

​Laidunnuksessa hiiltä päätyy maaperään kasvintähteinä, juurieritteinä ja lantana. Suurin osa hajoaa melko nopeasti, mutta osa jää maaperään lisäten maan multavuutta. Laidunmailla hiilisyötteen määrään vaikuttavat kasvien juuriston koko, juuriston uusiutuminen ja maahan tallattavan nurmisadon määrä.

Kasvien juurieritteet ovat liukoisia kasvintähteitä, joita erittyy juuristosta eniten silloin, kun maassa on monipuolinen mikrobisto ja kasveilla on runsaasti yhteytystuotteita, mutta myös kilpailua ravinteista. Sadonkorjuusta poiketen laitumelle jää myös lantaa laiduntavilta eläimiltä. Suomessa niittonurmet saavat usein lannoitteekseen myös lantaa. Laitumilla lannan merkitys biodiversiteetille on kuitenkin suurempi kuin lantaa saavilla niittonurmilla.

Laidunkasvit ovat monin tavoin sopeutuneita laidunnukseen, mutta niiden palautuminen vie aikaa. Hiilensidontaan tähtäävissä laidunnusmenetelmissä pyritään alhaiseen laidunnusvoimakkuuteen, jolloin kasvin lehdistä poistetaan vain noin puolet.

Ylilaidunnuksella voidaan tarkoittaa montaa asiaa, mutta usein sillä kuvataan tilannetta, jossa eläinten määrä ylittää laitumen kantokyvyn ja maittavimmat kasvit syödään loppuun. Englanniksi tätä kutsutaan termillä overstocking. Termillä overgrazing taas tarkoitetaan ylilaidunnusta, jossa kasvi menettää lehtensä ennen kuin se on ehtinyt palautua. Alhaiset eläintiheydet voivat johtaa tällaiseen ylilaidunnukseen, jos eläimet ovat samalla laitumella liian pitkään tai laitumen lepojakso jää lyhyeksi.

Hiiltä maksimaalisesti sitovan laidunnuksen suunnittelussa kannattaa muistaa muutama pääperiaate. Kun kasvien lehtiala pidetään riittävänä, pysyy laidun pidempään yhteyttävänä. Myös kasvien juuristoilla pitäisi olla hyvät edellytykset kasvaa, ja lanta tulisi saada leviämään lohkolle tasaisesti. Maaperän tulisi pysyä sopivan viileänä ja kosteana. Seuraavat periaatteet toimivat hyvänä apuna käytännön laidunsuunnittelulle:

• Lyhyet laidunnusjaksot.

  Laidunnusjaksot on hyvä pitää lyhyinä, 1–5 päivän mittaisina. Tässä voi hyödyntää kaistasyöttöä tai jakaa lohkoja pienemmiksi kevyillä aidoilla. Laidunkierrosta on pidennettävä hitaan kasvun aikana, jotta kasvit ehtivät palautua ennen uutta laidunnusta.

• Riittävän pitkät lepojaksot.

  Riittävän pitkillä lepojaksoilla mahdollistetaan kasvien palautuminen. Kasvien hitaampi kasvu vaatii pidemmät lepojaksot, jonka vuoksi laidunnusta täytyy sopeuttaa tilanteen mukaan. Lepojaksojen ei tulisi kuitenkaan olla liian pitkiä kasvin kasvun ja varjostuksen kannalta.

• Kasvien uusiutuminen ja maaperän suoja.

  Kun kasvustosta ei poisteta liikaa, jää kasveille lehtiä uuteen kasvuun. Näin myös maaperä pysyy katettuna. Maahan tallattu kasvusto säilyttää maan kosteutta ja ruokkii maaperäeliöitä.

• Sopiva eläintiheys.

  Eläinten määrä ja laidunrytmi täytyy aina sopeuttaa käytettävissä olevaan nurmialaan ja kasvien kasvuun.

Kuva 29. Tumblewheel-aita mahdollistaa eläinten siirtämisen helposti päivittäin. Juomaveden järjestäminen helposti siirrettäväksi on myös tärkeä huomioida silloin, kun laidunlohkot vaihtuvat usein. Kuva: Marjo Aspegren.

​Katso video tilannetajuisesta laidunnuksesta (AMP) Qvidjan kartanolla (00:45)​

Hyvin toteutettu laidunnus on yksi tehokkaimmista keinoista sitoa hiiltä maahan, mutta sillä voidaan saada muitakin hyötyjä. Laidunnuksella voidaan tuottaa laadukasta rehua halvalla, mikäli satotasot ovat riittävät, tuotantopanokset riittävän alhaiset tai laidunalaa on runsaasti käytössä. Laitumet voivat olla myös erittäin monimuotoisia ja maisemallisesti arvokkaita elinympäristöjä. Kaikki hyödyt eivät aina tule samanlaisella laidunnuksella, joten viljelijän on hyvä miettiä, mikä laidunnuksen tavoite on. Tilalla voi myös olla erilaisia peltoja, metsänreunoja tai niittyjä, joilla toimivat erilaiset laidunnuskäytännöt. Laidunnusta täytyykin suunnitella paitsi tilan, myös kunkin yksittäisen laidunlohkon kannalta.

Lue lisää hiiltä maksimaalisesti sitovasta laidunnuksesta Laidunnusoppaasta.

​Katso kappaleessa käytetyt lähteet.​

Tähän päättyy kappale III. Tuotantonurmet. Voit siirtyä luvun 9 sisällysluetteloon tästä ja tehtäviin tästä.