Suomen perustuslain mukaan viranomaisten on taattava riittävät sosiaali-, lääkintä- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Suomen järjestelmä perustuu verorahoitteisiin ja universaaleihin sosiaali- ja terveyspalveluihin, joiden järjestämisestä vastaavat 1.1.2023 alkaen 21 uutta itsehallinnollista hyvinvointialuetta sekä Helsingin kaupunki ja Ahvenanmaan maakunta.
Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteita uudistettiin, jotta yhdenvertaisten palvelujen saatavuus kaikkialla Suomessa voidaan taata: Suomen väestö ikääntyy ja tarvitsee aiempaa enemmän palveluja ja samaan aikaan syntyvyys laskee ja huoltosuhde heikkenee. Kuntia suuremman sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäjän on katsottu paremmin voivan turvata sekä yhdenvertainen palvelujen saatavuus että toiminnan ja hallinnon tehokkuus. Monet asiantuntijat pitävät kuitenkin uuttakin järjestelmää liian hajautettuna, mikä voi vaarantaa uudistuksen tavoitteleman sote-palveluiden alueellisen yhdenvertaisuuden toteutumista.
Toteutetun sote-uudistuksen tavoitteena on:
turvata yhdenvertaiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen palvelut hyvinvointialueella asuville,
parantaa palvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta,
kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja,
turvata ammattitaitoisen työvoiman saanti,
vastata ikääntymisen ja syntyvyyden laskun aiheuttamiin haasteisiin ja
hillitä kustannusten kasvua.
Julkisen sektorin lisäksi sote-palveluja tuottavat ja osin rahoittavat myös yksityinen sektori sekä kolmas sektori.
Jokaisella Suomessa asuvalla on oikeus käyttää julkisia terveyspalveluja ja päästä niihin kohtuullisessa ajassa, joka on määritelty laissa. Ensihoitoa ja ensiapua on oltava saatavilla välittömästi asuinpaikasta riippumatta. Kaikki Suomessa laillisesti asuvat ovat verovaroin rahoitetun kansallisen sairausvakuutusjärjestelmän piirissä Kansallista sairausvakuutusjärjestelmää hallinnoi Kansaneläkelaitos (Kela).
Lähde: Kela
Hyvinvointialueet
Hyvinvointialueilla, joita on 21, on itsehallinto. Vastuu sote-palvelujen ja pelastustoimen järjestämisestä siirtyi kunnilta hyvinvointialueille vuoden 2023 alusta. Kuntien vastuulla säilyy edelleen asukkaiden hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen. Helsinki vastaa jatkossakin kaupunkina sote- ja pela-palveluistaan. Myös Ahvenanmaan maakunta jatkaa ilman hyvinvointialuerakennetta. Hyvinvointialueiden asukkailla on äänioikeus neljän vuoden välein järjestettävissä aluevaaleissa. Niissä valitaan valtuutetut hyvinvointialueen aluevaltuustoon, joka on hyvinvointialueen ylin päätöksentekoelin. Ensimmäiset aluevaltuutetut valittiin valtuustoihin keväällä 2022 järjestetyissä aluevaaleissa. Aluevaltuutettujen lukumäärä vaihtelee hyvinvointialueen asukasluvun mukaisesti 59:stä 89:ään.
Laki hyvinvointialueesta määrittelee hyvinvointialueiden tehtävät ja rakenteet ylätasolla, mutta monet yksityiskohdat jäävät päätettäväksi alueilla. Tämä on jo johtanut siihen, että alueiden rakenteet ja päätöksenteko poikkeavat toisistaan monin tavoin.
Johtaminen ja hallinto
Terveyspolitiikan määrittäminen, arviointi, tutkimus ja kehitys ovat sosiaali- ja terveysministeriön ja sen alaisten virastojen ja laitosten vastuulla. Terveydenhuoltoa valvovat aluehallintovirastot (AVIt), Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira ja Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea. Valviran vastuulla on sekä yksityisen että julkisen sektorin terveydenhuollon ammattilaisten ja hoitolaitosten valvonta ja ohjaus sekä toimilupien myöntäminen yksityisille toimijoille. Asiantuntijalaitokset Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Työterveyslaitos (TTL) and Säteilyturvakeskus (STUK) ovat vastuussa vastuualueensa tiedonkeruusta, ohjeistuksesta ja opastuksesta.
Rahoitus
Hyvinvointialueiden valtion rahoitus on yleiskatteista ja se jaetaan hyvinvointialueille laskennallisten sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen tehtävien palvelutarvetta ja olosuhdetekijöitä kuvaavien kriteerien perusteella. Tämän lisäksi osa rahoituksesta määräytyy asukasperusteisesti sekä hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen kriteerin kautta. Nykyinen tarvevakioitu rahoitusmalli ei kannusta hyvinvointialueita panostamaan toiminnan vaikuttavuuteen, mikä on osaltaan ristiriidassa uudistuksen kustannusten kasvun hillintätavoitteen kanssa, eikä myöskään nopeuta STM:n nimeämän ”vaikuttavuuden vuosikymmenen” kehitystä. STM ja VM työskentelevät vuonna 2023 rahoitusmallin kehittämisen eteen, jotta se olisi jatkossa myös vaikuttavuuteen alueita kannustava.
Hyvinvointialueiden mahdollista verotusoikeutta selvittävä parlamentaarinen maakuntaverokomitea arvioi sen hyötyjä ja haittoja vuonna 2021 seuraavasti: Keskeisimmät maakuntaveron käyttöönottoa tukevat argumentit liittyvät alueellisen itsehallinnon sisältöön, taloudellisiin kannusteisiin sekä investointien rahoitukseen. Maakuntaveron käyttöönottoa vastaan puhuvista seikoista keskeisimmät ovat sen työn verotukseen aiheuttama kiristymispaine sekä alueiden eroista seuraavat riskit verotuksen alueellisten erojen kasvuun ja palveluiden yhdenvertaisuuden heikkenemiseen. Alueiden itsehallinnon kannalta viimekätisen taloudellisen vastuun jättämien valtiolle ei ole omiaan kannustamaan alueita resurssien käytön optimointiin, vaan johtaa helposti rahoitusmallin ajureiden mukaiseen toimintaan ja rahoituksen optimointiin. Tämä riski korostaa edelleen tarvetta vaikuttavan palveluiden järjestämisen palkitsemiseen osana toiminnan valtio-ohjausta ja -rahoitusta.
Yksityisten sairausvakuutuksen suosio on noussut tasaisesti kuluneella vuosikymmenellä. Vuoden 2019 lopussa yli 22 %:lla suomalaisista oli yksityinen sairausvakuutus täydentämässä julkiselta sektorilta saatavaa sairausvakuutusta.
Lähde: Finance Finland, FFI
Terveysteknologia ja tieto
Suomi on maailman johtavia maita digitaalisen terveysteknologian soveltamisessa ja merkittävä terveysteknologiatuotteiden kehittäjä ja valmistaja. Terveysteknologia onkin yksi Suomen tärkeimpiä vientialoja. Suomen innovaatiokyvyn perustana on pitkä ja menestyksekäs historia koulutuksen, tutkimuksen ja korkean teknologian alalla, hyvänä esimerkkinä Nokian nousun siivittämä mobiiliteknologia-ekosysteemin synty 1990-luvulta alkaen. Suomessa uusien teknologioiden omaksumista julkisissa palveluissa edesauttaa Suomen hyvin koulutettu ja teknologisesti kyvykäs väestö, sekä laadukas tietotekninen infrastruktuuri (esim. 5G ja tulevaisuuden 6G) sekä yleinen luottamus ihmisten ja toimijoiden kesken.
Suomen terveydenhuoltojärjestelmällä on myös pitkät perinteet tiedon digitalisoinnissa. Potilaskertomukset ovat olleet täysin digitaalisia jo 1990-luvulta lähtien, ja esimerkiksi kaikki Suomen Syöpärekisterin vuodesta 1953 asti tutkimus- ja tilastotarkoituksiin keräämät väestötiedot syövän esiintyvyydestä ovat saatavilla digitaalisesti. Suomessa onkin poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet tehdä muun muassa ennakoivaa analyysiä ja rekisteritutkimusta väestöterveyden edistämiseksi.
Terveydenhuoltohenkilöstö
Pula terveydenhuoltohenkilöstöstä ja terveydenhuoltohenkilöstön epätasainen alueellinen jakautuminen ovat merkittäviä ongelmia Suomessa. Suomessa on EU:n kolmanneksi eniten yli 65-vuotiaita (21,9 % väestöstä vuonna 2018) ja määrä kasvaa edelleen. Lähivuosina tästä aiheutuu sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmälle yhä suurempia resusrssihaasteita.
Vaikka lääkäreiden määrä kasvoi 35 % vuosien 2000 ja 2015 välillä 16 000:sta 22 000: een samalla, kun erikoissairaanhoidon käyntien määrä kasvoi 7 miljoonasta 10 miljoonaan, palvelutarpeen kasvu tulee ylittämään sote-osaajien määrän kasvun, mihin pyritään reagoimaan mm. työperäistä maahanmuuttoa kiihdyttämällä.
Lääkäreitä on Suomessa suhteessa väestöön vähän mutta sairaanhoitajia selvästi enemmän.
Lähde: WHO
Palvelurakenne
Perusterveydenhuolto
Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan perusterveydenhuollolla tarkoitetaan hyvinvointialueen järjestämää väestön terveydentilan seurantaa, terveyden edistämistä ja erilaisia terveyspalveluita. Perusterveydenhuollon palveluita tuotetaan sosiaali- ja terveyskeskuksissa. Palveluita ovat muun muassa neuvola-, koulu- ja opiskeluterveydenhuollon palvelut, avosairaanhoidon yleislääketieteen tasoinen vastaanottotoiminta, suun terveydenhuolto, perustason mielenterveys- ja päihdehoito ja kuntoutus.
Erikoissairaanhoito
Erikoissairaanhoidon palveluita järjestetään pääosin sairaaloissa ja niiden poliklinikoilla. Niihin sisältyvät eri erikoisalojen tutkimukset ja hoito. Erikoissairaanhoitoon pääsy toteutuu hoidonporrastuksen kautta tietyin kriteerein ja edellyttää yleensä lähetettä. Vaativimmat erikoissairaanhoidon toimenpiteet on keskitetty viiteen yliopistosairaalaan (Helsinki, Turku, Tampere, Kuopio ja Oulu).
Työterveyshuollon rooli
Lakisääteinen työterveyshuolto toimii Suomessa pitkälti yksityisten palveluntuottajien resurssein. Työntekijällä on oikeus työnantajan kustantamaan ja järjestämään ehkäisevään työterveyshuoltoon, mutta sairaanhoidon järjestäminen on työnantajalle vapaaehtoista. Kansaneläkelaitos korvaa työnantajalle tai yrittäjälle tietyn prosenttiosuuden työterveyshuollon tarpeellisista ja kohtuullisista kustannuksista.
Työterveyshuoltoa ei uudistettu osana sote-uudistusta, mitä perusteltiin sillä, että järjestelmä toimii verraten hyvin. Yhdenvertaisten palvelujen näkökulmasta erityisesti laaja, myös sairaanhoidon kattava työterveyshuolto asettaa kansalaiset kuitenkin eriarvoiseen asemaan käytännössä. On myös kyseenalaistettu sitä, ovatko rajalliset sote-resurssit optimaalisessa käytössä nykymuotoisessa työterveyshuollossa. Suomessa on lukuisia yksityisiä terveyspalvelujen tuottajia, jotka täydentävät julkisia palveluja. Yksityiset palveluntuottajat voivat myydä palvelujaan kunnille, kuntayhtymille, sairaanhoitopiireille tai asiakkaille.
Yksityisen sektorin rooli
Suomessa on lukuisia yksityisiä terveyspalvelujen tuottajia, jotka täydentävät julkisia palveluja. Yksityiset palveluntuottajat voivat myydä palvelujaan hyvinvointialueille sekä yritys- ja yksityisasiakkaille. Vakuutusyhtiöillä on merkittävä rooli yksityisten terveyspalvelujen rahoituksessa.
EU:n rooli
EU tukee kansallista terveyspolitiikka mutta myös EU-tason yhteisiä tavoitteita ja resurssien jakoa, sillä näin jäsenmaita voidaan auttaa voittamaan kaikille maille yhteiset haasteet. Terveyshankkeiden rahoittamisen lisäksi EU laatii lakeja ja standardeja terveyspalveluille ja -tuotteille.
EU:n terveyspolitiikan tavoitteena on suojella ja edistää terveyttä, taata terveydenhuollon tasa-arvoinen saatavuus ja koordinoida vakavien terveysuhkien vastaisia toimia, jos nämä uhat vaikuttavat useisiin jäsenmaihin. Politiikan keskiössä olevat ennaltaehkäisy ja reagointi pitävät sisällään rokotuksia, elintarvikkeiden merkintöjä ja mikrobilääkeresistenssin torjuntatyötä.
EU:n terveyspolitiikan päävastuulliset organisaatiot ovat Euroopan tautienehkäisy‑ ja ‑valvontakeskus (ECDC) ja Euroopan lääkevirasto (EMA). ECDC seuraa uusia tauteja ja koordinoi niiden torjuntatoimia, kun taas EMA valvoo EU:ssa käytettävien lääkkeiden laatua, turvallisuutta ja tehokkuutta.
Suomen terveydenhuoltojärjestelmän haasteet ja ongelmat
Terveydenhuollon saatavuus on Suomessa monella tavalla epätasa-arvoista, sillä siihen vaikuttaa maantieteellinen sijainti, sosioekonominen asema ja työmarkkina-asema. Työterveyspalvelujen vuoksi terveydenhuollon saatavuus on työssäkäyvillä parempi kuin työttömillä ja eläkeläisillä. Korkeakoulu- ja vuoden 2021 alusta lukien myös ammattikorkeakouluopiskelijat kuuluvat Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö YTHS:n palveluiden piiriin. Terveydenhuoltoresurssien epätasainen jakautuminen lisääa eroja palvelujen saatavuudessa. Resurssien epätasainen maantieteellinen jakautuminen pidentää haja-asutusalueiden asukkaiden odotusaikoja, koska terveydenhuollon ammattilaisia on eniten pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa, joihin myös sairaalat ja erikoissairaanhoidon yksiköt ovat keskittyneet. Sote-uudistuksella pyritään korjaamaan palveluiden yhdenvertaiseen saatavuuteen liittyviä ongelmia, kun järjestämisvastuu siirtyy kuntia suurempiin hyvinvointialueisiin.
Paremmassa sosioekonomisessa asemassa olevat pääsevät terveydenhuollon piiriin helpommin työterveyshuollon ansiosta, mutta myös siksi, että heillä on varaa ottaa yksityinen sairausvakuutus. Yksityisen vakuutuksen haltijat pääsevät terveydenhuoltoon nopeammin, ja heille on tarjolla myös laajempi valikoima palveluntuottajia. Sosioekonomiselta asemaltaan heikommassa asemassa olevilla henkilöillä, ja lähes kaikilla työmarkkinoiden ulkopuolella olevilla, on yleensä vähemmän valinnanvaraa, ja he joutuvat odottamaan kiireettömään hoitoon pääsyä pitempään.
Väestön ikääntymisen vuoksi terveydenhuolto- ja pitkäaikaishoito- ja hoivamenojen odotetaan kasvavan tulevina vuosina. Samalla palvelut kustantavan työikäisen väestön määrä vähenee.
Haaste: Uusien hoitojen saatavuus
Maailman terveysjärjestö WHO on todennut, että vauraimmillakin mailla on vaikeuksia tuoda uusimmat innovatiiviset hoidot kansalaistensa saataville. Sekä suomalaiset potilasjärjestöt että lääkärit ovat ilmaisseet huolensa asiasta, sillä Suomessa esimerkiksi uudet syöpälääkkeet tulevat potilaskäyttöön verraten hitaasti ja niistä päättäminen on epäyhtenäistä riippuen mm. siitä, kuka hoidot kustantaa (sairaala) tai korvaa potilaalle (sairausvakuutus).
Euroopan tasolla uusien lääkkeiden myyntiluvista päättää EU:n komissio Euroopan lääkevirasto EMA:n valmistelusta. EMA arvioi uusien lääkkeiden hyödyt ja haitat ja tekee päätöksen lääkkeen myyntiluvasta arvioinnin perusteella. EMA ei kuitenkaan arvioi, onko uudella lääkkeellä joitakin lisäetuja markkinoilla jo oleviin lääkkeisiin nähden, tai päätä uuden hoidon käyttöönotosta jäsenmaissa. Nämä ovat maakohtaisten viranomaisten, kuten Lääkkeiden hintalautakunnan (Hila) tehtäviä. Hila toimii sosiaali- ja terveysministeriön sosiaaliturva- ja vakuutusosaston alaisuudessa.
Yksilöllisemmät täsmälääkehoidot, esimerkiksi biologiset lääkkeet ja geeniterapiat ovat usein huomattavasti kalliimpia kuin perinteiset hoidot. Korkea hinta perustellaan sillä, että näiden uusien lääkkeiden potilaskohderyhmä (markkina) on paljon pienempi kuin suuriin kansansairauksiin aikaisempina vuosikymmeninä kehitettyjen lääkkeiden, mutta uuden lääkkeen kehitystyö on edelleen hyvin kallista.
Kun lääkeyritys hakee peruskorvattavuutta sairausvakuutuksesta uudelle Euroopan lääkeviraston hyväksymälle lääkkeelle Suomessa, Lääkkeiden hintalautakunta arvioi uuden lääkkeen hoidollisen arvon ja kohtuullisen tukkuhinnan verrattuna hoitomuotoihin, jotka ovat korvattavia ja/tai käytössä saman sairauden hoitoon. Korvattavien lääkkeiden osalta käyttöönottoa Suomessa on viime vuosina tukenut merkittävästi niin sanottu ehdollinen korvattavuus, jossa lääkeyritys ja hintalautakunta sopivat luottamuksellisesti korvattavuuden ehdoista ja hoidosta maksettavasta kohtuullisesta tukkuhinnasta.
Niin sanottujen sairaalalääkkeiden kohdalla käyttöönotosta linjaa STM:n yhteydessä toimiva palveluvalikoimaneuvosto Palko. Se perustaa suosituksensa Fimean tekemään HTA-arvioon. Hyvinvointialueet ja niiden osana toimivat sairaalat seuraavat tarkoin Palkon suosituksia, vaikka lopullinen päätösvalta säilyykin niillä osana julkisia lääkehankintoja. Myös lääkkeiden sairaalakanavassa tehdään luottamuksellisia sopimuksia lääkkeiden käyttöönotosta ja nettohinnasta.
Uusien hoitojen kohdalla yhteiskunnan maksuhalukkuus perustuu käytännössä siihen, minkälaisia hyötyjä ja kustannuksia syntyy sote-palveluiden alueella. Epäsuorien vaikutusten kuten työkyvyn osalta hyödyt jätetään vähälle huomiolle, vaikka lääkeyritykset usein pyrkivät esittämään niidenkin tuottaman arvon osana viranomaisten edellyttämiä terveystaloudellisia analyysejä.
